- Hanna, mitä sun nyt pitäisi tehdä? Olisiko parasta etsiä Arskaa…yrittää selvittää asia jotenkin?

- En uskaltaisi kohdata Arskan katsetta.

Hannan äänessä oli tuskaa.

- Mitä sä oikein tunsit Arskaa kohtaan… ja mitä tunnet nyt?

- Kunpa tietäisin. Nyt olen kolmekymppinen ja kolmen lapsen äiti, enkä vieläkään tunne itseäni… sisintäni. En ole yhtään viisastunut vanhetessani. En osaa sanoa, mitä tunnen tai mitä tahdon.

- Ajatteletko sä koskaan häntä?

- Ainoa, mitä hänestä tahdon muistaa, on se tapa, millä hän katsoi minua. Ja se lämmin käsi, joka tarttui kylmään käteeni eräänä talvi-iltana.

Hanna purskahti itkuun. Anni halasi Hannaa kyyneleet silmissään.

- Hanna, Hanna, älä, soo, soo…

- Hanna-Hanna, toisti Hanna. – Tiedätkö, että se on mun oikea nimeni?

- Mitä sä nyt? Tietenkin mä tiedän sun nimes.

- Mutta et tiennyt, että se on tupla-sellainen. Se oli häpeällinen perhesalaisuus, Alma-mummon ja vanhan rovastin yhteinen vahinko, josta Elli kielsi jyrkästi koskaan puhumastakaan. Sitä ei saanut paljastaa edes kansakoulussa.

Hanna huomasi Annin ilmeen ja kertoi vuosien takaisen tapahtuman.

- Sulla on aina vaan yllätyksiä tarjolla, Hanna-Hanna!