Eväittä elämän teille kertoo pienen Annu-tytön lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta. Aiheen kirjaansa kirjailija on saanut omasta elämästään.

Näyte kirjasta:

"A nnun kotona oli vain yksi huone, pirtti eikä sekään ollut kovin iso. Siihen aikaan asuttiin ahtaasti kaikkialla, mutta ei sitä osattu surra, koska muusta ei tiedetty.

Useimmissa perheissä oli paljon lapsia ja kaksi tai kolme penskaa joutui nukkumaan samassa sängyssä. Siinä oli omat hyvät puolensa; he lämmittivät toisiaan. Peitot kun olivat ohuita vilttireuhkanoita ja asunnot hataria ja kylmiä. Sähkövaloja ei ollut, öljylamppu roikkui katossa. Viisikymmentäluvulla alkoi sitten tulla kaasulamppuja kuten Petromax ja Hasak. Valo oli niin kirkas, että aivan silmiä häikäisi. Ne olivat vähän vaarallisia kapistuksia, jos ei osannut käsitellä niitä.

Ruoka keitettiin pyöreäpohjaisissa rautapadoissa avotulella. Hellassa oli renkaat, joita rautakoukulla sai vähentää tai lisätä sitä mukaan minkä kokoinen padan pohja oli.

Kahvipannu oli kuparia. Padat ja pannut kuluivat nopeasti avotulella, ainakin kuparipannu. Joskus aikuiset kahvia juodessaan alkoivat silmäillä toisiaan vähän tavallista pitempään ja massutella suutaan. Se oli merkki siitä, että kahvissa oli outo sivumaku. Pannuun oli saattanut tulla pienen pieni reikä, niin kuparin metallinen maku oli päässyt tarttumaan kahviin, eikä sitä voinut silloin enää juoda. Mutta ei pannua sen tähden heitetty pois. Reiän pystyi paikkaamaan tinaamalla. Ja taloon oli hankittava joku, joka osasi tinaamisen taidon. Annu ei tiennyt, miten sana kulki, joskus hyvinkin kauas. Mutta kun tinuria kaivattiin, niin aina se vain sellainen mies ilmestyi taloon. Eräänä päivänä se saapui heillekin, muuan mies nimeltään Tuppurainen.

Oli talvi, Tuppuraisella oli karvalakki korvilla, paksu palttoo päällään ja jalassaan kengät, jollaisia Annu ei ollut kenelläkään toisella koskaan nähnyt. Varrensuihin ukko oli käärinyt moniväriset, kauniit nauhat, joissa oli tupsut. Paulakengiksi hän niitä nimitti. Siinä riitti lapsilla ihmettelemistä, Tuppuraisen kengissä.

Kun tinuri aloitti työnsä, äiti hääti lapset kauemmas, joten lapset eivät siitä hommasta paljon selkoa saaneet. Mies otti puisen kapsäkin, poimi sieltä työkalut ja alkoi hääriä "piisin" nurkassa tärkeän näköisenä.

Oli mukavaa aina kun joku vieras tuli käymään, äiti ja isä olivat vaihteeksi oikein hyvällä tuulella. Lapsetkin saivat olla vapaammin. Äiti kyllä motkotti jälkeenpäin, että isä oli vieraskorea. Kyllä hän sitä olikin, mutta ei äiti ollut sen parempi, pyöri ja liehakoi ympäriinsä. Isä taputteli äitiä vieraalle silmää iskien ja hymyili vaikkei ollut mitään aihettakaan. Ja vielä mukamas viheltää touhutteli. Siinä ei mennyt kauaakaan, kun kahvipannu oli taas kunnossa. Vaikka ei sillä aivan heti voinut alkaa keittelemään.

Tinuri yöpyi aina talossa, jossa oli ollut työssä. ....."